Elämä vastassa

- tarinoita huumetyön arjesta

Olen työskennellyt viimeisen kahdeksan vuoden aikana kymmenien eri organisaatioiden ihmisten, tiimien, yksiköiden ja hankkeiden kanssa niin yhteisten kokemusten jakamisen tilojen fasilitoijana kuin tutkija-kehittäjänäkin. Kerätessäni aineistoa läsnäolon kokemuksia käsittelevään väitöskirjaani, olen saanut kuulla ja nähdä valtavan määrän ihmistyön ns. hiljaista eli kokemuksellista tietoa. Suurin osa organisaatioista tekee ihmistyötä – eli työskentelee ihmisten (’asiakkaiden’, en vieläkään ymmärrä tämän sanan käyttöä) parissa sosiaali- tai terveydenhoitoalalla.

Toimivat, läsnäoloa sisältävät kohtaamiset ihmisten kesken syntyvät avoimuudesta ja toisen ihmisen hyväksymisestä sellaisenaan, ilman päälle lyötyjä leimoja tai tatuoituja diagnooseja. Hyväksyminen näkyy ja tuntuu koko kehossa sekä näkyy katseessa – olit sitten asiakas tai alan ammattilainen. ’Katseen vastuu’ oli sanapari, joka syntyi yhdessä työpajassa kuvaamaan tällaista hyväksyvän katseen tilaa, mitä ei voi esittää, vaan se syntyy tietoisesta vilpittömyydestä kohdata aidosti toinen ihminen, näissä tapauksissa tuo paljon puhuttu ’asiakas’. Tietoinen asiakastyö, toisen ihmisen kohtaaminen vaatii kiireettömyyttä eli aikaa. Tällä hetkellä sitä ei monessakaan organisaatiossa vaan ole. Aika on nimittäin rahaa.

Tehosta, nopeuta, kehitä, innovoi… Elämme maailmassa, joka vilisee sotilashallinnon ja talouden termejä, joita viljelemällä haetaan nopeaa kasvua ja tuottavuutta.  Koko yhteiskuntamme elää nyt eräänlaista kulutususkonnon aikaa, jossa ollaan opittu katsomaan asioita yksinomaan yhdestä – talouden tuottavuusjärjestelmän – kapeasta näkökulmasta. Juoksemme juoksupyörässä laput silmillä, sykemittarit taipeissa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Tämä kaikki heijastuu kaikkeen – myös ihmistyöhön sote-alalla – ja varsinkin siihen. Oravanpyörä ei ole vielä koskaan pyörinyt näin vinhasti, sillä nyt se pyörii henkensä hädässä.

Vaihtoehtoja on, mutta niitä ei uskalleta katsoa. Vaihtoehdot ovat luonnollisia, niitä mitä kehomme osaavat pyytää ja vaatia. Tärkein niistä tällä hetkellä – jos ihmistyön näkökulmasta katsotaan – on pysähtyminen, hidastaminen, kiireettömyys. Mihin minä oikein juoksen ja miksi?

Kiireettömyys mahdollistaa tietoisen työskentelyn. Kiireessä mennään autopilotilla, reaktioiden, rutiinien ja ’liukuhihnatyön’ suoritusvaihteella, mikä on ihmistyölle kaikkea muuta kuin tervehdyttävää. Hassuinta tässä on, että kaikki – ymmärtääkseni myös päättäjät, elleivät sitten ole ihan tyhmiä – tietävät tämän, mutta silti tehostetun työn maailmassa toimitaan edelleen ja koko ajan toisin. Ihminen ’työntekijänä parhaimmillaan’ tulkitaan pahimmillaan samanlaiseksi koneeksi kuin tehokas robotti tai koneen osia tuottava liukuhihna. Mutta ongelmia aiheutuu, kun ihminen ei ole robotti, vielä vähemmän liukuhihna. Eikä robotti voi koskaan, missään olosuhteissa, korvata aidon ihmistyön (lue: kohtaamisen) kokonaisvaltaista merkitystä.

Viime vuosien aikana olen ollut vetämässä työpajoja, joissa uupuneet terveydenhoitoalan ammattilaiset tai stressaantunet sosiaalityöntekijät purskahtavat itkuun kuvatessaan työnsä arkea. Ihmiset kertovat, miten kiireen ja paineen keskellä ei ehdi eikä löydä tilaa pysähtymiselle. Monet kuvaavat oman työnsä fokuksen – ihmisen kohtaamisen – hävinneen, kun oma mieli on muualla, kun yrittää ja puskee liikaa joka puolelle – ja homma vaan leviää. Jotkut ovat väsähtäneet ja kyynistyneet, päättäneet ottaa ’työn vain työnä’, mutta samalla ilo työn tekemisestä on hävinnyt.

Toiset ovat uupuneet ja lakanneet uskomasta työnsä etiikkaan, kolmannet ovat äänestäneet jaloillaan ja vaihtaneet alaa – ja neljännet jaksavat tehdä työssään toisin, olla kiireettömiä – aina kun se vain on mahdollista. He ovat omassa työssään sivistynyttä kansalaistottelemattomuutta viljeleviä kapinallisia. He voivat työssään pääsääntöisesti hyvin. Heidän asenteensa vaatii rohkeutta pysähtyä kulloiseenkin hetkeen kiireettömästi, läsnä ollen. Näitä ’rohkelikkoja’ löytyy paljon esim. haittoja vähentävää työtä tekevien joukosta.

Kiireettömyydellä päästää ihan toisenlaisiin tuloksiin, sillä syntyy tyytyväisiä asiakkaita ja työntekijöitä, laadukasta työtä ja parempia tuloksia. Tietoinen kiireettömyys on myös sitä, että ymmärrät mitä teet, kenelle teet ja miksi teet. Ehkä päättäjät pelkäävät tätä, eivätkä siksi anna sote-alalla tehtävään tärkeään työhön riittävästi työntekijöitä? Tai sitten he ovat vain hölmöjä ja tietämättömiä.

Kiireettömällä, tietoisella kohtaamisella saavutetaan molemminpuolinen arvostus ja luottamus. Tällaisia hetkiä syntyy työntekijöiden mukaan luonnollisesti mm. yhteisen tekemisen äärellä, dialogissa, jaetusta ihmisyydestä, aidosta mielenkiinnosta, sellaisesta eräänlaisen sisäänrakennetun toiminnan tasosta, jota ei voi teeskennellä, siis – inhimillisestä, yksilöllisestä teeskentelemättömyydestä. Tärkeää on myös se, että kokee työnsä merkitykselliseksi, silloin on olemassa ikään kuin luonnollinen ”toimintakoodi” aitoon kohtaamiseen, ihmiset aistivat sen. Sitten voi taas uudelleen muistaa, miksi tekee tätä työtä, tai miksi haluaa tehdä sitä. Ja merkityksellisyyden kokemuksia tarvitsemme me kaikki, jotka olemme milloin asiakkaita, milloin oman alamme asiantuntijoita ja milloin mitäkin. Yhtä kaikki, ihmisiä, joka ikinen.

teksti: FT/yhteisökouluttaja Virpi Koskela (www.lasnaolotila.com)

Läsnäolotutkija Virpi Koskela on tehnyt jo vuosia yhteistyötä Völjyn ja sittemmin myös Osiksen työntekijöiden kanssa. He ovat tutkineet erilaisissa työpajoissa mm. työssä tapahtuvia kohtaamisia ja läsnäoloa, tehneet harjoituksia ja jakaneet kokemuksia haittoja vähentävälle työlle tyypillisestä hiljaisesta tiedosta.

Pin It on Pinterest