Elämä vastassa

- tarinoita huumetyön arjesta

Asunnottomuus on Suomessakin laaja ongelma. Päihteiden käyttäjien keskuudessa se on todellinen haaste, sillä asuntoja on vähän (erityisesti pääkaupunkiseudulla), päihteiden käyttäjien asumiseen liittyvät taidot voivat olla heikot eikä päihteitä käyttävä ihminen ole kaikkein suosituinta naapurimateriaalia, ihan ymmärrettävistä syistä joissain tapauksissa. 

Usein kuuleekin sanottavan, että ”Ihan oma syy, saavatkin jäädä ilman asuntoa!” tai ”Voisiko niille perustaa ihan oman saaren ja lähettää ne kaikki sinne?”. Tämän tyyppiset kommentit kertovat mielestäni pelosta ja tietämättömyydestä. Päihderiippuvuus on sairaus, josta on omalla motivaatiolla, hyvällä hoidolla ja vertaistuella mahdollisuus parantua. Se ei kuitenkaan ole helppo tie, ja väittäisin, että asunnottomana se on mahdoton tie. Tämän vuoksi olisi erityisen tärkeää, että asunto olisi perusoikeus. 

Ilman asuntoa on mahdotonta käydä kuntoutuksessa, rakentaa uutta, raitista ystäväpiiriä tai pitää huolta arkirutiineista. Ilman asuntoa pelkästään yöpaikan etsimiseen voi mennä suuri osa päivästä, sovittuja tapaamisia ja viranomaisaikoja on tällöin täysin mahdotonta hoitaa. Voi myös olla, että asunnottomana olevalla ihmisellä ei ole edes puhelinta tai puheaikaa, jota kautta omia asioitaan voisi edistää.

Suomessa on otettu käyttöön ns. Asunto ensin -malli. Se tarkoittaa sitä, että asunto on perusoikeus eikä sitä tule ”ansaita”. Mallissa ajatellaan, että edelleen päihteitä käyttävät ihmiset saavat katon päänsä päälle, jonka jälkeen voidaan alkaa suunnitella elämää eteenpäin. Asunto ensin -malli puhututtaa paljon ja siitä on paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan. Haluan tässä blogissa kuitenkin jakaa teille lukijoille yhden tarinan, jonka kautta voi tarkastella Asunto ensin -mallin mahdollisuuksia. 

Pari vuotta sitten asunnottomien yönä Osiksen Tsemppis-kahvilaan sattui eksymään eräs nuori nainen, Milla. Milla oli asunnoton. Hänen mukanaan kulki koko hänen sen hetkinen omaisuutensa Ikea-kasseissa. Tavalliseen tapaan jututimme uutta kävijää ja kyselimme hänen kuulumisiaan. Milla kertoi, että oli juuri päässyt sairaalasta. Hänellä oli löydetty aggressiivinen rintasyöpä ja mahdollisuudet selviytyä eivät olleet kummoiset, ainakaan ilman raskaita hoitoja. Milla kertoi, että hänen elämänsä käsikirjoitus oli selvä, hän ei alistuisi syövän tuomalle kuolemalle, vaan hoitaisi asian itse, ottaisi oman henkensä.

Tämän tyyliset keskustelut saavat myös työntekijöiden mielen valpastumaan: Mitä minä voisin tässä tilanteessa tehdä, että tämä nuori nainen näkisi elämässään toivoa? Aika raskas ja vaikea tehtävä, sanoisin. Jokaisella meillä on kuitenkin oikeus määrätä omasta elämästämme ja lopullisen päätöksen Milla tekisi silti itse. Ajattelin kuitenkin, että jos on jotain, edes ihan pientäkin, mihin voisin vaikuttaa, tekisin sen. 

Niinpä aloin kysellä Millalta mahdollisuuksia käydä läpi syöpähoitoja. Milla katsoi minua väsyneesti ja vastasi ”Mä olen asunnoton huumeiden käyttäjä, kadultako lähtisin hoitoihin?”. Tällöin työntekijänä ajattelin, että jos edes tähän asumisasiaan voisi löytyä ratkaisu, voisi se toimia motivaattorina hoidoille ja valona tunnelin päässä. Niinpä otin keskusteluun mukaan asunnottomien palveluohjaajan, joka oli päivystämässä Asunnottomien yönä kahvilassamme. He juttelivat pitkän tovin asuntoasioista ja lopulta saivat yhteisymmärryksessä tehtyä päätöksen, että asiaa lähdetään selvittämään ja palveluohjaaja on yhteydessä Millaan loppuviikolla.

Tämän keskustelun jälkeen päätin, että yksi asia on nyt hoidossa, ja minun tehtäväni on nyt yrittää tarjota Millalle kokemus, että joku vielä välittää hänestä. Niinpä ehdotin, että saisin lakata hänen kyntensä. Tällä tavalla hän voisi kokea hemmottelua, kauneutta itsessään ja saada turvallisen kokemuksen kosketuksesta. Milla sai upeat kynnet ja hän vaikutti hieman piristyneemmältä, kun lähti sulkemisaikaan kadulle yöpaikkaa etsimään. Toivotin hänet tervetulleeksi myös uudestaan. Lähtiessään hän soi minulle jopa pienen hymyn ja toivotti hyvää yötä.

Milla ei koskaan enää tullut Osikseen uudestaan, mutta kuulin muutamia reittejä, miten hänen elämänsä oli edennyt tuon illan jälkeen. Milla oli kuin olikin yrittänyt itsemurhaa, mutta yritys oli epäonnistunut. Tämän jälkeen hänelle oli asunnottomien palveluohjaajan aktiivisuuden ja neuvokkuuden ansiosta löytynyt asunto, johon hän pääsi itsemurhayrityksen jälkeen sairaalasta kotiutuessaan heti muuttamaan. 

Saatuaan asunnon, Milla pääsi korvaushoidon arviointiin ja sitä kautta korvaushoitoon. Kun hän sai joka aamu hakea korvaushoitolääkkeen, hänen ei tarvinnut enää käyttää huumeita. Tällöin Millan kaikki huumeiden rahoittamiseen ja etsimiseen sekä yöpaikan saamiseen kulunut energia vapautui. Rikokset loppuivat kuin seinään. Lisäksi välit perheeseen alkoivat eheytyä ja hän sai vanhempansa ja sisaruksensa takaisin elämäänsä.

Uuden asumisyksikön työntekijät olivat sinnikkäitä ja saivat Millan näkemään nyt uudenlaiset mahdollisuudet elämässään. Niinpä Milla päättikin lähteä syöpähoitoihin. Syöpähoidot olivat hyvin raskaat, mutta Milla selvitti ne kunnialla ja kasvain saatiin pienentymään huomattavasti. Tulevaisuus näytti valoisammalta kuin pitkään aikaan.

Satuin törmäämään Millaan tämän vuoden keväänä. Hän oli kuin eri ihminen. Siisti, hymyilevä nuori nainen. Ja se, mitä Milla vastasi kysyessäni hänen kuulumisiaan, jäi moneksi päiväksi päähäni pyörimään: ”Kun olin siellä sairaalassa ja mulle kerrottiin ekan kerran siitä syövästä, mietin mielessäni, että Jumala tai joku muu, jos nyt olet olemassa ja haluat minun elävän, näytä minulle joku merkki. Muuten minun on aika lähteä täältä. Ja sitten pääsin sairaalasta ja sattumien kautta kävelin sinne teidän kahvilaan sisään.” 

Milla kertoi, että sinä iltana kun hänen kanssaan keskusteltiin ja kynnet laitettiin kauniiksi, hän tunsi pitkästä aikaa, että hänellä oli taas ihmisarvo. Sitten hän lisäsi, että jos ei olisi saanut asuntoa itsemurhayrityksensä jälkeen, hän olisi yrittänyt uudestaan saada itseltään hengen pois, ja sillä kertaa hän olisi pelannut varman päälle. Mutta kohtalo puuttui peliin, ainakin kaksi työntekijää halusi aidosti auttaa häntä ja hän sai kuin ihmeen kautta asunnon. Lähes kuiskaamalla hän vielä totesi: ”Ilman sitä asuntoa kaikki olisi päättynyt hyvin eri tavalla”.

Siksi asunto ensin.

***

Yksityiskohdat ja tiedot, joista asiakkaan voisi tunnistaa on muutettu yksityisyyden suojelemiseksi.

Lisää tietoa Asunto ensin -mallista Suomessa:  www.asuntoensin.fi

teksti: Hede Laasonen, Osiksen kehittämissuunnittelija

Pin It on Pinterest