Elämä vastassa

- tarinoita huumetyön arjesta

Minulla todettiin HCV- eli C-hepatiittitartunta keväällä 2011. Sain tartunnan käytetystä huumeneulasta Tallinnan reissulla. Aina tartunnan tullessa puheeksi terveydenhoidon vastaanotoilla minulle sanottiin, että niin kauan kuin käytän aineita, ei tautia tulla ikinä hoitamaan. Minulle kerrottiin myös, että voisin päästä hoitoon pitkään kestäneen korvaushoidon aikana, jos en korvauslääkkeen ohessa käyttäisi mitään muita päihteitä. Käytännössä tämä tarkoitti ei pelkästään aktiivista suonensisäistä huumeiden käyttöä vaan myös muita päihtymiseen käytettyjä päihdeaineita, lukuun ottamatta lääkereseptillä määrätyn lääkkeen käyttöä.

Minua kehotettiin vain hyväksymään se, että olen nyt HCV-positiivinen ja minun täytyy unohtaa hoidon vaatiminen, kunnes olen todistetusti raitistunut. Ne ammattilaiset keiden kanssa asiasta keskustelin, antoivat syitä sille, miksei tartuntaa voisi hoitaa niin kauan, kun käytän päihteitä. Niitä olivat kyvyttömyys sitoutua hoitoon, voimakas reagointi vanhojen hepatiittilääkkeiden sivuvaikutuksiin yhdistettynä käyttämieni päihteiden vaikutuksiin. Toiset heistä sanoivat, etteivät lääkkeet tehoa, jos on samalla päihteiden käyttöä. Jotkut taas sanoivat ihan suoraan, ettei yhteiskunnan varoja vaan laiteta sellaisen aktiivisesti huumeita käyttävän henkilön hoitamiseen, jolla on suuri riski saada uusi tartunta.

Monen sorttisia mielipiteitä esitettiin. Koska ne tulivat päättävältä viranomaistaholta, käsitin minä ne tosiasioina. Aloin uskomaan, että minua ei kannata hoitaa. Saamani palautteen ja kuulemieni perustelujen pohjalta tein tulkinnan, että olen itse syyllinen C-hepatiittitartuntaani, eikä minua tästäkään syystä kuulu hoitaa. Opettelin elämään C-hepatiitin kanssa. Hyväksyin myös sen, että kannoin tautia. Mutta en ikinä lopettanut itseni syyttämistä tartunnan saamisesta.

Raitistuin yllätyksekseni helmikuussa 2015. Ymmärsin pian, ettei minun koskaan ole enää pakko käyttää huumeita. Halusin jo kolmatta viikkoa olla tämän päivän ilman. Olin lopettanut huumeidenkäytön. Varasin ajan terveyskeskuslääkärille hakeutuakseni C-hepatiittihoitoon. Ajattelin, että ”Onpas hienoa! Olen vihdoinkin ansainnut tämän hoidon.” Olin huomaamattani ohjelmoitunut pitämään hoidon piiriin pääsemistä tunnustuksena ihmisarvostani.

Hoitokuvioni eteni siten, että ensin lääkäri määräsi minut käymään säännöllisesti kahden viikon välein laboratoriossa huumeseuloissa. Omakanta-palvelun mukaan ensimmäiset seulat annoin maaliskuussa 2015 ja viimeiset syyskuussa 2015. Niistä jokainen oli puhdas. Vasta elokuussa minulta määriteltiin verikokeissa C-hepatiitin genotyypiksi A3. Sain kutsun gastroenterologian poliklinikalle varatulle ajalle marraskuussa 2015. Tehtyjen tutkimusten ja verikokeiden perusteella maksani toimi normaalisti eikä siinä ollut merkkejä lisääntyneestä fibroosista (eli ei maksakudosvaurioita).

Sain uuden ajan vuoden päähän. Silloin voitaisiin harkita hoidon aloittamista, jos olen pysynyt päihteettömänä ja psyykkinen tilanteeni on stabiili. Kirjauksen mukaan olen ollut itsekin sitä mieltä, etten haluaisi aloittaa vain 11 kuukautta lyhyen päihteettömyyden jälkeen interferonipohjaista C-hepatiittihoitoa. Kirjauksen viimeiset sanat ovat: ”Kannustetaan jatkamaan päihteettömällä linjalla. Lisäksi suositellaan luontaistuotteiden käytön lopettamista.” Olin jossain määrin pettynyt. Käsitin asian juurikin niin, ettei päihteettömyyteni riittänyt hoidon aloittamiselle. Niinhän minulle juuri kerrottiin.

Tulin kutsuttuna vuoden päästä marraskuussa 2016 uudelle tapaamiselle gastrolle. Päihteettömyysaika nousi vahvasti esille, kerrottuani avoimesti maistaneeni huhtikuussa 2015 kerran pikkusormen kärjellä piriä (amfetamiinia) jokseenkin epämääräisessä tilanteessa, jota en nyt tässä ala tarkemmin avaamaan. Käytännössä aineen määrä oli käyttöannosta huomattavasti pienempi. Vastaanottava lääkäri tarttui voimakkaasti tähän asianhaaraan. Kuulemma kaksi vuotta pitäisi olla päihteettömyyttä takana ennen interferonihoidon aloittamista. Satunnaista alkoholin tissuttelua hän ei olisi kokenut esteenä hoidon aloittamiselle.

Mielestäni lääkärin väitteet perustuivat täysin hänen omiin mielipiteisiinsä. Siihen samaan tiukasti istutettuun käsitykseen, mikä itsellenikin on hoidosta muodostunut. Tällä kertaa pidin pintani ja vaadin saada aloittaa hoidon. Toin voimakkaasti esille keskustelussamme panostamisen päihteistä toipumiseen ja vertaistukiryhmissä käymisen. Elämäntilanteenikin sopi hyvin hoitoon sitoutumiseen. Olin itse suunnitellut hoidon aloittamista ja asettanut omaksi tavoitteekseni C-hepatiitin hoitamisen tässä vaiheessa elämääni. Tällä tapaamisella sain lääkärin suostumuksen interferonihoidon aloittamiseen.

Sain C-hepatiittihoitolääkkeeni, ribaviriinikapselit ja interferoniampullit, kuukaudeksi kerrallaan. Ensimmäinen lääkeannoksen otin helmikuussa 2017. HCV A3-genotyypin hoito näillä lääkkeillä kesti 12 viikkoa. Kävin melkein joka viikko verikokeissa, koska valko- ja punasoluni tippuivat todella matalalle. Kävin neljän viikon välein vastaanotolla hakemassa lääkkeet ja jutustelemassa elämänvaiheestani. Hepatiittihoitaja soitteli joka viikko. Säännöllinen yhteydenpito auttoi minua jaksamaan hoidon loppuun asti käymisessä. Addikteille suunnatuissa vertaistukiryhmissä kävin lähes päivittäin. Niistä löytyi aina vähintään yksi, joka oli käynyt läpi saman hoidon itsekin.

Lääkityksestä seuranneet kurjat olot alkoivat samana päivänä pian lääkkeen oton jälkeen, pahenivat koko hoidon ajan ja alkoivat laskemaan parin viikon päästä viimeisen lääkeannoksen jälkeen. Olo oli kuin opioidiviekkareissa. Hengästyin herkästi jo loivissa ylämäissä, liikkuessa ja seistessä minua huimasi, niveliä kolotti ja kylmäsi, vatsassa poltti ja väänsi, uni ei tullut, eikä unessa pysynyt viittä tuntia kauempaa. Kommunikoin useimmiten tiuskimalla. Päätäni särki usein.

Yleisesti ottaen kaikki asiat ottivat todella paljon päähän tämän hoidon aikana. Vasta noin kuuden kuukauden jälkeen oireiden alkamisen jälkeen koin oloni palautuneen täysin normaaliksi. Huomasin, että pystyin vihdoin treenaamaan samalla intensiteetillä kuin ennen lääkityksen aloittamista. Mutta ennen kaikkea: hoito tepsi. Vuosi hoidon jälkeen tehdyssä tarkastuksessa HCV-virus oli edelleen negatiivinen kehossani.

Feronin sivuoireet olivat hoitoni loppua kohden varsin huikeat. Selvisin maaliin asti ja olen siitä varsin tyytyväinen. Oman hoitoni aikana eräällä tuttavallani aloitettiin HCV-hoito uusilla virusspesifisillä lääkkeillä. Hänen maksansa oli omaani huomattavasti vaurioituneempi. Hän oli myös saanut uuden tartunnan kertaalleen hoidetun HCV:n jälkeen. En ole jälkeenpäin kateellinen heille, ketkä ovat viime vuoden aikana saaneet käyttöönsä uudet, vähemmän sivuvaikutuksia aiheuttavat HCV-lääkkeet. Hoitooni kuului paljon pahaa oloa, tuskaa ja kärsimistä. Pahimmalta tuntui toimintakyvyn asteittainen paheneva katoaminen.

Interferonihoito kuitenkin kasvatti minua monella tapaa ihmisenä. Sain siitä pelkkänä kokemuksena paljon irti. Opin toimimaan niukemmilla paukuilla, ottamaan vastaan apua ja hyväksymään itsessäni heikkoutta. Opin myös nauttimaan elämästä silloin, kun kaikki ei ole ihan kohdallaan. Opin arvostamaan pieniä saavutuksia kuten sitä, että jaksoin käydä kaupassa ostamassa elintarvikkeita. Tekisi mieli sanoa: jos haluat uusia haasteita ja oppia selviytymään, ota interferoni. En voisi kuvitella nyt töissä ollessani, että olisin selvinnyt tästä ja interferonista samaan aikaan. Se sopi silloiseen elämänvaiheeseeni, työkokeilun jälkeen ja ennen opintojen jatkamista.

teksti: Mikki

Pin It on Pinterest