Elämä vastassa

- tarinoita huumetyön arjesta

Suomalainen huumekeskustelu on uuvuttavaa. Kuinkakohan monta keskustelua, kannanottoa, tutkimusta, kyselyä ja mielipidettä on vuosien varrella tullut luettua ja lopputuloksena aina sama turhauttava tunne. Keskustelu kiertää juupas-eipäs -kehää vuodesta toiseen, eikä mitään konkreettisia toimenpiteitä, uudistuksia tai tuloksia saada aikaan.

Huumehoidon asiantuntijoiden faktapohjaiset ja poliitikkojen usein hyvin tunnepitoiset kannanotot lukkiutuvat säännöllisesti vastakkaisiin poteroihin ja rakentavaa keskustelua on hyvin vaikea saada aikaan – puhumattakaan toimenpiteistä hoidon parantamiseksi. Lisämausteensa tähän keskusteluun tuovat luonnollisesti sosiaalisen median ”asiantuntijoiden” ulostulot, jotka ovat hyvin usein jyrkkiä ja tuomitsevia huumeita ja huumeidenkäyttäjiä kohtaan.

Perusongelma yhteiskunnassamme on mielestäni se, että riippuvuutta ei edelleenkään nähdä sairautena, jota pitäisi hoitaa samalla tavalla kuin muitakin sairauksia. Sen sijaan huumeiden käyttö nähdään rikollisena toimintana ja huumeriippuvuudesta kärsiviin kohdistetaan rangaistuksia ja valvontaa.

Pitäisi ymmärtää, että silloin kun puhutaan riippuvuudesta, kyse ei ole enää päihtymyksen hakemista, vaan elimistöllä on kaiken ohittava pakko saada ainetta. WHO:n mukaan päihderiippuvuus on yksi eniten kärsimyksiä aiheuttavista sairauksista maailmassa, koska sillä on niin laajat sosiaaliset, terveydelliset ja psyykkiset ulottuvuudet verrattuna pahimpiinkaan somaattisiin sairauksiin.

Jokin aika sitten keskusteltiin jälleen kerran kannabiksen dekriminalisoinnista YLE:n teettämän kansanedustajille kohdistetun kyselyn pohjalta. Enemmistön mielipide oli hyvin selkeä eli entisellä kielto- ja rangaistuslinjalla jatketaan. Tämä ei mitenkään yllättänyt, mutta se kyllä yllätti, että suurin osa kansanedustajista ei edelleenkään osannut ilmaista kielteistä kantaansa perustuen tosiasioihin. Kuultiin, että mikäli kannabiksen käytön rangaistavuudesta luovuttaisiin, se lisäisi huumeiden käyttöä. Lisäksi jotkut edelleen vannoivat porttiteorian nimiin.

Kansainväliset ja kansalliset tutkimukset eivät tue kumpaakaan väitettä ja rangaistukset eivät toimi kansanterveysajattelussa. Tuntuu oudolta, että suurin osa eduskunnassa istuvista päättäjistä ei vaivaudu perehtymään syvällisemmin huumehoidon problematiikkaan, vaan tyytyy löysiin huumeheittoihin, itse asiassa ihan samoihin kuin kansanedustajat viisikymmentä vuotta sitten, kun kielloista päätettiin.

Kun vanhat menetelmät eivät selvästikään toimi, tarvitsemme uusi ratkaisuja huumehoidon kehittämiseksi sekä huumekuolemien ehkäisemiseksi. Näitä ovat esimerkiksi valvotut huumeiden käyttötilat, ainetunnistuspalvelu ja yliannostusriskissä oleville huumeiden käyttäjille jaettava opioidien vasta-aine naloksoni. Niistä on maailmalla hyviä kokemuksia. Lisäksi hoitoon pääsyä tulee nopeuttaa ja korvaushoidon psykososiaalista tukea kehittää etsivää ja jalkautuvaa päihdetyötä unohtamatta.

On kuitenkin selvää, että huumehoidon keskustelukulttuurin tulee ensin parantua ja asenneilmapiirin muuttua, ennen kuin pääsemme eteenpäin huumehoidon nykyaikaistamisessa yhteiskunnassamme. Kovin pitkään emme kuitenkaan voi enää odottaa. Huumeiden käyttö lisääntyy koko ajan ja yhä nuoremmat käyttävät huumeita. Huumekuolemat lisääntyvät ja huumeiden käytöstä aiheutuvat haitat kasvavat. Kysymys on inhimillisistä tragedioista, jotka koskettavat paitsi huumeidenkäyttäjiä itseään myös heidän läheisiään.

Jokainen huumeidenkäyttäjä on jonkun lapsi, jonkun sisar tai veli. Ei hän koskaan päättänyt tulla huumeidenkäyttäjäksi, vaan lopulta sairastui huumeriippuvuuteen. Sanotaan, että sivistysvaltion mitta on, kuinka hyvin se huolehtii heikoimmistaan. Suomi on käsittääkseni hyvinvointi- ja sivistysvaltio ja meillä on velvollisuus huolehtia kaikista haavoittuvaisimmista yhteiskuntamme jäsenistä, joihin huumeidenkäyttäjät lukeutuvat. Kunpa myös nykyiset päättäjämme ymmärtäisivät tämän.

Teksti: Risto Kansanen, lähihoitaja, entinen Osiksen etsivän työn tekijä

 

Pin It on Pinterest